Ystävyyden loppu

Kun puhutaan vanhoista novelleista, niin tämä on yksi niitä vanhimpia. Alkuperäinen versio löytyy ensimmäisestä vihosta, jonka ostin varta vasten novellien kirjoittamista varten. Tämä novelli on siis kirjoitettu luultavasti joskus 2004–2005, milloin vasta opettelin kirjoittamaan.

Siksi voisikin luulla, että tämä novelli olisi täysin avuton (vähän niin kuin kaikki muut tekstit, jotka ovat tuossa samassa vihossa), mutta itse asiassa tämä on omalla tavallaan hyvin nokkela. Vaikka novellin tapahtumapaikkana toimii yksi ainoa huone, silti novellissa käydään läpi monimutkainen rikosvyyhti. Kaikki tarpeellinen tieto tulee dialogin kautta, mutta kuitenkin niin, että keskustelu kuulostaa melko luontevalta. Novellin rakenne on hyvin tehty.

Suurimmalta osin tämä johtuu siitä, että otin useita yksityiskohtia erään näkemäni rikossarjan jaksosta; ainoastaan novellin käänteen ja siihen liittyvät yksityiskohdat keksin itse. Nämä sitten taas ovat novellin heikkouksia, joten se kertoo paljon kirjoittajanlahjoistani alkuaikoina (hehee…). Sen verran täytyy kuitenkin antaa alkuaikojen kirjoittajansilmälleni kunniaa, että olin onnistunut erottamaan sarjan jaksosta kohtauksen, joka voisi toimia hyvin omana itsenäisenä kokonaisuutena. Ja sitten sitä muokkaamalla ja laajentamalla saanut näinkin toimivan rikosnovellin aikaiseksi.

Ystävyyden loppu

Kun hän avasi oven, astuin sisään pyytämättä.

   Hänen työhuoneensa ei ollut muuttunut lainkaan siitä, milloin olin nähnyt sen viimeksi. Se oli kaunis huone: seinät paneloitu jollakin harvinaisella tummalla puulla, katto kohosi huimaaviin korkeuksiin ja lattia oli kalliilla matoilla peitetty. Nyt huone oli hyvin hämärästi valaistu. Suuressa takassa roihusi valkea luoden tanssivia varjoja. Samoin massiivisen työpöydän valo oli

päällä. Pöydän edessä seisoi pieni nojatuoli. Rojahdin siihen tuskin katsomatta häneen.

   ”Olit oikeassa”, huokaisin hiljaa ja painoin käteni kasvoilleni. ”Jack Burrows ei murhannut ketään. Hänet lavastettiin.”

   En nähnyt hänen kasvojaan. En nähnyt häntä lainkaan, sillä hän seisoi selkäni takana tanssivia liekkejä katsellen. Minun teki mieli kääntyä katsomaan häntä, mutta en tehnyt niin. Istuin paikoilleni jähmettyneenä ja tuijotin hänen aina niin siistiä pöytäänsä.

   ”Tämä monimutkaistaa asioita.”

   ”No, todellakin!” huudahdin. ”Todistusaineistoa ei voinut väärentää kukaan muu kuin sinä tai isäni ja–”

   ”–ja sinä kävit ja Johnin luona. Te tappelitte.”

   ”Kyllä…” vastasin ihmetellen sitä vahvaa sidosta, joka välillämme vallitsi. ”Hän sanoi, että oli tehnyt sen vain, koska Burrowsta vastaan ei ollut löytynyt mitään. Hän oli pelännyt, että Burrows olisi päässyt vapaaksi murhaamaan lisää ihmisiä.”

   ”Ja sinä et usko niin?”

   ”En tiedä, mitä uskoa…” sanoin hiljaa, väsyneenä. ”En tiedä, kuka murhasi hänet.”

   ”Haluaisitko jotain juotavaa?”

   Näin hänet hetken, kun hän käveli pienen sivupöydän luokse ja kaatoi konjakkia lasiin, jonka reunoihin leikatut kuviot taittoivat kauniisti valoa.

   ”Ei kiitos”, sanoin hiljaa.

   Tunsin oloni hetki hetkeltä paremmaksi. Tämä oli ollut ennenkin turvapaikkani, turvasatama, johon taistelun jälkeen tultiin paikkaamaan vahinkoja. Se oli tuttu, turvallinen huone. Kaikki oli hiljaista. Annoin katseeni vaeltaa työpöydällä.

   ”Olen varma, että selvität tämän jutun ennemmin tai myöhemmin...”

   ”En ole varma haluanko edes enää”, sanoin. ”Lily oli oikeassa… Jos kaivelee vanhoja asioita, ei tule muuta kuin likaiseksi.”

   ”On jo myöhä… Ehkä sinun kannattaisi…”

   En kuullut enää hänen ääntään vaikka tiesin, että hän jatkoi puhumista. Yhtäkkiä kummallinen tyhjyys oli vallannut minut. Kuulin sydämeni kiivaan sykkeen korvissani.

   Juuri silloin olin nähnyt ohuen kultasormuksen pöydällä. Olin nähnyt sen varmaan jo aiemminkin, ehkä heti kun istuin tuolilleni, mutta nyt vasta muistin, missä olin nähnyt sen ennenkin.

   Kuvat murhapaikalta: vaalea, nuori nainen. Vatsa kylkiluista alaspäin niin silvottu, ettei jäljellä ollut kuin veristä mössöä. Oikeasta kädestä keskisormi leikattu. Se oli tehty kuoleman jälkeen ruumiinavausraportin mukaan. Kuva uhrista ennen kuolemaa: hymyilevä, kaunis, vaaleahiuksinen

nainen. Oikeassa keskisormessa sormus. Tuo sormus. Sormus, jota ei oltu löydetty murhapaikalta, ei Burrowsilta.

   En pystynyt hengittämään.

   ”Lauren?”

   Nousin nopeasti ylös nojatuolista. Yksi kyynel valui poskeani pitkin. Hän katsoi minuun kerran ja jatkoi sitten tuleen tuijottamistaan. Hän piteli yhä nyt jo lähes tyhjää lasia kädessään.

   ”Tiesin, että selvittäisit sen jutun joskus. Olet aina ollut isääsi nokkelampi…”

   Pyyhin kiivaasti kyyneleet poskiltani.

   ”Sinä et tehnyt sitä. Sano, ettet tehnyt sitä!!” huusin.

   ”Hän oli huora, Lauren. Vain pahainen huora, joka oli unohtanut ehkäisynsä. Silloin olin vielä naimisissa… ja hän aikoi pilata kaiken. Hän ei halunnut vain rahaa, ei… Hän halusi tuhota minut. Täydellisesti ja lopullisesti.”

   Tuijotin häntä. En pystynyt liikahtamaankaan. Siinä ei ollut järkeä, ei missään mitä hän sanoi… Paitsi, että siinä oli järkeä. Kaikki palat loksahtivat paikoilleen. Seisoin kuin lattiaan juurtuneena ja tuijotin häntä, yrittäen muistaa miten hengitetään. Hän hymyili, kylmästi. Julmasti.

   ”Aiotko pidättää minut, Lauren?”

   En tehnyt mitään. Hän joi hymyillen lasinsa tyhjäksi.

   ”Niin arvelinkin… Sinulla on paha ongelma, Lauren. Kiinnyt ihmisiin aivan liian helposti.”

   Ja sitten nopeasti hän heitti lasinsa. En ehtinyt väistää, en tehdä mitään, kun painava lasi jo iskeytyi otsaani, kimposi ja osui seinään hajoten tuhansiksi sirpaleiksi. En tietenkään nähnyt tätä, kuulin ainoastaan, sillä olin sulkenut silmäni kivusta ähkäisten. Tunsin lämpimän noron valuvan

nenänpieltäni alas.

   Ja sitten hän oli jo kimpussani, painoi työpöytää vasten. Avasin silmäni ja näin hänen kasvonsa niin lähellä omiani. Tunsin hänen konjakille tuoksuvan hengityksen hiuksissani. Hän puristi käsiäni rintakehääni vasten niin, että hädin tuskin voin hengittää. Kipu otsassani tuntui mitättömältä käsiini

verrattuna.

   ”Älä ole hölmö”, kähisin hiljaa, ”et selviä tästä.”

   ”Niinkö? Jos saan muistuttaa sinua olemme täällä yksin, kukaan ei tiedä että olet täällä. Isäsi tietää ainoastaan, että lähdit vihaisena hänen luotaan. Voi, hän tulee murtumaan, kun näkee pahoinpidellyn ja ryöstetyn ruumiisi...”

   En saanut kunnolla henkeä. Kuulin sydämeni sykkeen selvästi korvissani. Minä kuolen, voi luoja! Hän aikoo tappaa minut, ajattelin kauhuissani. En tiennyt mitä tein. Toimin täysin vaistonvaraisesti vetäessäni syvään henkeä ja lyödessäni pääni hänen päätään vasten. Kipu löi jo valmiiksi tuskaisen

ruumiini läpi, mutta hänen otteensa hellitti hetkeksi. Nopeasti työnsin hänet kauemmas ja vedin aseeni kotelosta. Tuijotin häntä raskaasti hengittäen. Vasta silloin aloin ymmärtää, kuinka nopeasti olin toiminut.

   ”Liikkumatta! Laita kätesi niin, että näen ne!” huusin fraasit tottumuksen voimasta.

   Hän katsoi minuun hymyillen. Hänen otsassaan näkyi verta. Minun vertani. Makasin yhä puoliksi pöydän päällä.

   ”Aiotko ampua minut? Epäilenpä vahvasti…”

   ”Laita kätesi niin, että näen ne”, toistin vakaasti. Sydämeni takoi yhä villisti.

   ”Sinä et ammu minua.”

   Hän liikkui liian nopeasti. Yhtenä hetkenä hän seisoi edessäni vaarattoman näköisenä ja sekuntia myöhemmin hän heitti jo pienen mattopuukon mahaani. Tunnistin tuon veitsen; se oli sama jolla hän avasi kirjeensä. Ammuin, laukaus osui kattoon. Hän oli jo tarttunut käsiini saaden aseen kirpoamaan otteestani. Se liukui kauemmas lattiaa pitkin. Hän veti veitsen mahastani. Tartuin hänen

käsiinsä. Veitsen terävä kärki oli vain millien päässä ihostani. Näin, kuinka valkoinen paitani värjääntyi punaiseksi kohdasta, johon puukko oli iskeytynyt. Ei kipua. Se ei tuntunut lähes miltään. Vain hieman kostealta, kuin joku olisi kaatanut kädenlämpöistä vettä syliini.

   Sain käännettyä hänen kätensä pois minusta. Ryntäsin asetta kohden. Liu’uin lattialla polvillani, sain aseeni käsiini, käännyin ja… Näin hänen kätensä liikkuvan. Hän astui askeleen lähemmäs. Laukaus kajahti pienessä huoneessa. Punainen tahra ilmestyi hänen paitaansa. Ammuin toisen kerran. Ja vielä kerran. Ja vielä. Hän kaatui pöytää vasten.

   En pystynyt hengittämään kunnolla. Laskin pääni lattiaa vasten. Katsoin alaspäin ja näin pienen mattopuukon törröttävän rinnastani. Se näytti niin epätodelliselta. Lähes koomiselta. Haparoin matkapuhelintani kohden. Pian kuulisin sireenien ujelluksen pihalta. Askelia portaikossa.

   Nyt oli vielä hiljaista. Hetken hiljaista.