Kirja-arvostelu: Cassandra Clare, Luukaupunki
 |
| Kuva: Risingshadow |
Otava 2012
Luettu e-kirjana
Luukaupunki on yllättävän hyvä, paikoin jopa jännä nuorille suunnattu fantasiaromaani. Heikkouksiakin on, kuten varsinkin alussa raskas infodumppi, mutta toimiva juoni kiemuroineen pelastaa paljon. Kaiken kaikkiaan oikein mainio kirja.
Tartuin Luukaupunkiin hieman skeptisenä, vaikka olenkin kuullut siitä kehuja. Kirja kertoo nuoresta Clarystä, joka vahingossa näkee varjometsästäjiä demonin kimpussa. Myöhemmin Claryn äiti katoaa ja Clary tarvitsee varjometsästäjien apua tämän löytääkseen. Paljoa enempää juonesta ei voi paljastaa, sillä se on täynnä juonikoukkuja, jotka toimivat parhaiten, jos niistä ei tiedä etukäteen.
Juoni on hyvä, vaikka kirjan alussa infoähky uhkaa lukijaa. Tietoa ryöpytetään niin hurjaa vauhtia lukijan niskaan, että teksti muuttuu paikoin raskaaksi. Myös jokusen sivujuonen löyhyys ärsyttää, mutta kun näistä päästään eroon, juoni rullaa sulavasti. Jotkin juonikoukut tulivat yllätyksenä, mutta eivät kuitenkaan liian puun takaa. Jokainen mutka sopi jollakin tavalla kokonaiskuvaan, sitten kun infonmurusta oli saanut pähkäillä vähän aikaa. Joissakin kohdissa lukemista ei vain voinut jättää kesken. Niin jännäksi tohina välillä kävi.
Ihmissuhdedraamaakin löytyy, mutta nämä ovat kirjan heikointa antia. En päässyt henkilöhahmojen sisälle, enkä oikein oppinut välittämään heistä. Vielä vähemmän kiinnosti kuka nyt deittaa ja ketä. Onneksi loppupuolella romantiikka saa väistyä toiminnan tieltä ja tempo nopenee. Kirja selvästikin paranee roimasti loppuaan kohden, kun kaikki suvantovaiheet on ohitettu.
Hahmoista ei tosiaan jäänyt suuria mielikuvia. Päähenkilö oli ihan pätevä, normaali tyttö. Hahmo ei ärsyttänyt, mutta ei ihastuttanutkaan. Jace, Claryn pikaihastus, ei myöskään väpättänyt sydänrihmoja. Taas joku superkomea, mukamasten ah-niin-ihana näsäviisastelija... Onhan näitä jo nähty. Muut hahmot olivat yhtä yhdentekeviä. Ihan kivoja, mutta eivät herättäneet suuria tunteita.
Sivuhahmoista ainoan poikkeuksen tekee tarinan pahis, Valentine. Tämä hahmo on minusta luotu hyvin, samoin hahmon motiivit. Valentine ei oikeastaan ole niin paha; jossain muussa tarinassa tämä saattaisi olla hyviskin. Hänhän vain haluaa päästä eroon kaikista demoneista sun muista ölliäisistä, jotka ovat uhka ihmiskunnalle. Jossain matkan varrella mopo on vain lähtenyt käsistä ja pahasti. Tarkoitus on alkanut pyhittää keinot. Valentinen tavoitteet kuulostavat järkeviltä jollain tasolla, ja se on hyvä. Pahis ei ole paha vain huvin vuoksi; hänellä on teoilleen selkeä syy.
Pidin myös kirjan maailmasta. Se on luotu huolellisesti ja rikkaasti. Tästä kertoo jo alun infodumppikin. Demonit, vampyyrit, ihmissudet ja muut öttiäiset, samoin kuin koko sekava järjestelmä, jolla kaikkia näitä yritetään jotenkin hallita, on kuvailtu hyvin. Harry Potterit tulevat mieleen, samoin Supernatural. Maailmassa on käytetty mielikuvitusta; se ei ole pelkkää fantasiakliseiden kierrätystä.
Hyvä kirja ja suosittelen ehdottomasti kaikille fantasian ystäville. Luukaupungissa on hyviä ja huonoja puolia, mutta sen hyvät puolet kohoavat huonojen ylitse.
★★★☆☆
Tää sarja oli yläasteella mun elämä, vaikka ekaa kertaa lukiessani en juuri innostunut. Sitten kun olin lukaissut kolmosen loppuun, faniutunut ja lukenut koko sarjan uusiksi, pisteet nousi kohisten. Vika osa on edelleen kuitenkin kesken, kun pahin fangirling meni jo ohi. Tajuan hyvin, miksi porukka ei tykkää, mutta samalla myös sen, miksi jotkut rakastavat.
VastaaPoistaNappasin Luukaupungin itselleni på svenska vähän tukemaan kirjoituksiin lukemista. Naurattaa jo ihan ajatuksenakin. :D
Joo, nyt itsekin ymmärrän, miksi jotkut tykkäävät tästä sarjasta. Ensimmäinen osa oli hyvä verrattuna muihin nuorille naisille suunnattuihin fantasiaromantiikkahömpötyksiin, joiden laatu ei yleensä ole kummoinen. Täytyy lukea jossain vaiheessa loputkin osat.
Poista