Kirja-arvostelu: Essi Tammimaa, Noaidin tytär - Tulva

Kuva: Risingshadow
Essi Tammimaa: Noaidin tytär - Tulva

Otava 2016
Luettu e-kirjana

Noaidin tytär - Tulva on jatko-osa Tammimaan Noaidin tytär kirjaan, kuten jo nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisessä osassa viehätti alun rauhallisuus ja saamelaisten mytologioiden käyttö. Jatko-osassa rauhallisuus on tiessään, valitettavasti. Jatko-osa ei nouse edeltäjänsä tasolle.

Kirjan alussa päähenkilö Aura tuskailee yhä näkyjensä kanssa. Tällä kertaa näyissä häntä piinaa kuvat tulvasta ja vedestä nousevista kuolleista. Mukana on myös vähän ihmissuhdedraamaa, kun lehdistö yrittää koko ajan kiivaasti heittää kapuloita Auran ja rokkitähti Pajun romanssiin. Sekaan on heitetty myös luonnonsuojelua Talvivaaran- ei kun siis Suvilaakson muodossa.

Aivan ensimmäiseksi lukiessa kiinnitin huomioni siihen, että uudissanoja oli karsittu kovalla kädellä. Ensimmäisessä kirjassa omituisia sanoja oli liiaksi asti; ne varastivat huomion ja häiritsivät lukemista. Nyt niitä on karsittu, ja se on ihan hyvä. Sanat toimivat parhaiten näin, pieninä annoksina, jolloin ne nousevat tekstistä esiin mukavana pikku mausteena.

Juoneltaan kirja on vähän epätasainen. Teksti on välillä sekavaa, välillä puuduttavaa, välillä turhauttavaa. Saamelaissoturittareista kertovat kohdat ovat niitä puuduttavia. Kohdilla yritetään taustoittaa pahis Àvráa ja tuoda syvyyttä sivuhahmoihin, mutta tässä ei aivan onnistuta. Àvrán motivaatioksi paljastuu tylsästi kosto, jonka kohteena on totta kai erityisesti Aura ja hänen äitinsä. Kuinkas muutenkaan. Tämä on nähty jo niin lukuisat kerrat fantasiakirjoissa, että sen toivoisi jo jäävän sinne romukoppaan muiden kliseiden kanssa.

Sivuhahmoille on keksitty vaikka mitä traumoja ja taustoja ja kaikkea muuta kivaa, jotka lukija toivoisi voivansa hypätä yli. Taustoista huolimatta hahmot eivät ole vieläkään kamalan kiinnostavia.  Sagaa, Aliissáa, Unnaa ja Roosaa taustoittavat sivupolut tuntuvat vain turhilta rönsyiltä kirjan juonessa. Sivujuonet eivät liity tarpeeksi kiinteästi pääjuoneen, jotta ne pitäisivät mielenkiinnon yllä. Nyt ne vain tuovat tekstiin sekavuutta.

Auran ja Pajun rakkaussuhdetta kuvaillaan ihan kivasti, mutta sen sisälle ei pääse. Kaikki mehevät osat eli alkurakkauden huuma ja kasvukivut on hypätty yli, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että kaikki on ihanaa ja täydellistä ja särmätöntä. Paju on täydellinen pikku hymypoika, jolla ei ole yhtäkään pahetta tai huonoa luonteenpiirrettä. Ainoastaan keltainen lehdistö yrittää rikkoa täydellistä suhdetta. Mistä muuten lehtimiehet ovat saaneet kuulla Pajun alaikäisestä tyttöystävästä? Pajulta? Pajun bändikavereilta? Auran kavereilta? Hassua kun tähän seikkaan ei puututa millään tavalla.

Sivuhuomautuksena täytyy muuten sanoa, että minua häiritsi myös kamalasti junien katoilla hyppivät soturittaret. Lapset, älkää kiivetkö junan katolle. Saatte vain sähköiskun ja leimahdatte tuleen. Junien katot ovat oikeasti äärimmäisen vaarallisia paikkoja juuri ratojen yllä roikkuvien kaapeleiden takia.

Lukiessa kovasti toivoin, että edes loppu olisi hyvä. Juoni kun tuntui kovasti petaavan jotain eepillistä lopputaistelua hyvän ja pahan välillä. Jouduin harppomaan hieman suvantovaiheiden yli, että olisin saanut kirjan luettua ennen laina-ajan loppumista, mutta... jouduin pettymään lopetukseen. Se ei ollut niin hyvä kuin mitä se olisi voinut olla. Koko kirja oli hieman pettymys. Edellinen osa ei ollut täydellinen, mutta sillä oli hyvät puolensa, kuten alun rauhallisuus ja saamelaiset mytologiat. Odotin että jatko-osassa ensimmäisen osan rosot olisi hiottu pois ja kirja olisi edeltäjäänsä parempi. Mutta se ei ollut. Se on harmi; olisin halunnut pitää tästä kirjasta.

Tähtien antaminen on aika vaikeaa. En mielelläni anna yhtä tähteä kirjalle, ellei se ole täysin lukukelvoton, joten tämäkin kirja saa kaksi tähteä. Nippa nappa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoittamisesta: Asetteluohjeita 1

Kirjoittamisesta (osa 1)

Kirjoittamisesta: Asetteluohjeita 5