21.11.2016

Kaksi novellia: Samealin muistikirja ja Veriset timantit

Julkaisin kaksi novellia salaisen blogin puolella: Samealin muistikirja ja Veriset timantit.

Lukuiloa!


Kirja-arvostelu: Joe Abercrombie, Vain puoliksi kuningas

Kuva: Risingshadow
Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas

Jalava 2016

Luettu e-kirjana

Vain puoliksi kuningas aloittaa uuden fantasiakirjasarjan nimeltä Särkynyt meri. Kirjaa on kovasti kehuttu ja siksi itsekin päätin lukea sen. Kehut on helppo ymmärtää, mutta itse henkilökohtaisesti en pitänyt kirjasta ihan niin paljoa. Loppu oli hyvä ja se pelasti paljon, mutta suurin osa kirjasta on melko tavanomaista, jopa kliseistä, valtapelikieroilua ja matkatarinan kuvailua, jollaista muissakin fantasiasarjoissa on saanut lukea yllin kyllin. Hyvää fantasiaa siis, mutta ei mitään niin tajunnan räjäyttävää, kuin mitä joissain arvosteluissa on saatettu sanoa.

Päähenkilö Yarvi on juuri aloittamansa uransa pappina, kun hänen isänsä, kuningas, murhataan. Yarvi, ainoana hengissä säilyneenä perillisenä, joutuu ottamaan kruunun vastentahtoisesti vastaan. Mukana juonessa on myös kiero setä Odem. Juonesta sen tarkemmin paljastamatta lopputulemana on se, että Yarvi päätyy kostoretkelle taistelemaan valtaistuimesta, josta alunperin ei kamalasti välittänyt.

Suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli päähenkilö ja hänen motivaationsa. Ensimmäiset kuusi kappaletta Yarvi tuskailee kruunun ja valtaistuimen kanssa, ja ainoastaan toivoo, että hänet olisi jätetty rauhassa etenemään pappisuralleen. Juonenkäänteen jälkeen Yarvi yrittää määrätietoisesti seuraavat noin 170 sivua päästä valtaistuimelle, hinnalla millä hyvänsä. Takin kääntö tapahtuu äkkinäisesti ja ilman kunnollisia perusteluja. Perusteluna käytetään vihaa ja kostonhimoa; tunteita, joita Yarvi ei alussa osoita lainkaan omistavansa.

Odotin enemmänkin sellaista Leijonakuningas-tyylistä juonta, jossa Yarvi vetäytyy retriittiin (parin ärsyttävän kaverin kanssa) ja josta hänet sitten haetaan takaisin, koska valtakunta on menossa hunningolle ilman kunnollista johtajaa. Ja sitten olisi ollut hahmon kehitystä ja kasvamista suureen vastuuseen ja muuta sellaista. Yarvin mielen muutos tapahtuu liian nopeasti ja sitä ei perustella tarpeeksi. Hahmon motivaatio on huonolla pohjalla.

Abercrombien kirjoitustyyli tuntuu muutenkin keskittyvän enemmän asioihin ja maailman rakentamiseen kuin hahmojen kirjoittamiseen. Kaikki sivuhahmot jäävät sivuhahmoiksi, joihin ei kamalasti ehdi kiintymään, ennen kuin hahmot jo kuolo korjaa. Hahmoista eniten keskitytään Yarviin, mutta tämänkin hahmon kehitys jää vähän vailinaiseksi. Lopussa kyllä hoetaan moneen kertaan, miten paljon hahmo on muuttunut matkan aikana, mutta lukijalle asti muutos ei näy.

Juonen perinteisyydestä jo mainitsinkin. Vain puoliksi kuninkaasta tulee mieleen sellaiset kirjat kuin Velhon synty tai Salamurhaajan oppipoika. Valtapeleistä ja juonitteluista on kirjoitettu usein, joten omaperäistä ääntä genrestä on vaikea löytää. Vain puoliksi kuningas kuitenkin paranee loppua kohden. Lopun käänteet tuli itsellekin yllätyksenä, mikä oli positiivista, sillä alun suuri juonenkäänne oli niin ennalta nähty, ettei se saanut aikaiseksi muuta kuin haukotuksia. Kunpa tylsää keskikohtaa olisi voinut vähän tiivistää, jotta loppuun olisi jäänyt enemmän aikaa. Loppu tuntui paljon mielenkiintoisemmalta kuin keskikohdan pitkä matkakuvailu.

Kirjasta jäi ristiriitaiset tunteet. Toisaalta maailma oli mielenkiintoinen jumalineen ja mytologioineen; toisaalta hahmot olivat huonosti kirjoitettu ja toimivat huonosti perustelluilla motiiveilla, sekä juoni suurimmalta osalta kliseinen ja tylsä. Toisaalta lopetus oli hyvä ja se osoitti, että kirjoittajalla on vähäsen myös omaa omaperäisyyttä ja otetta aiheeseen. Vain puoliksi kuningas on kirja, jossa on selkeästi omat hyvät ja huonot puolensa. Jos päätät alkaa lukea kirjaa, suosittelen lukemaan sen loppuun asti, sillä siellä lopussa tulee kaikki hyvät kohdat. Matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta se saattaa olla sen arvoinen.

15.11.2016

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Lumottu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Lumottu

Otava 2012

Luettu e-kirjana

Yön talo sarjan kuudes osa jo takana. Vähän valju kirjahan tämä oli. Tuntui siltä, että isoon määrään sivuja oli saatu mahtumaan erittäin vähän tapahtumia. Lumottu tuntui pahasti vain väliosalta, jossa pedataan seuraavaa osaa.

Lumottu jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kalona ja Neferet kätyreineen on saatu vihdoin ja viimein karkoitettua. Zoey ystävineen palaa takaisin vampyyrien sisäoppilaitokseen todeteten paikan olevan täydellisen kaaoksen vallassa. Samalla kerrotaan myös, mikä Stevie Raeta on vaivannut jo pidemmän aikaa. Myöskään poikaongelmia ei sovi unohtaa, tosin tätä täytettä on onneksi hieman vähemmän kuin aiemmissa kirjoissa. Mitä, mitä, nytkö jo Zoey saa päätettyä ketä rakastaa? No, ainakin asioihin tulee selvyyttä aikaisempaa enemmän.

Uutta kirjassa oli näkökulmien vaihtelut. Zoeyn näkökulman lisäksi nähdään mm. Stevie Raen, Afroditen, Heathin ja Starkin näkökulmaa. Näistä Stevie Rae on parhaiten kirjoitettu ja mielenkiintoisimmasta päästä, mutta samalla näkökulman vaihdokset Zoeyn bestikseen vähentävät jännitystä. Sen sijaan, että lukija olisi saanut vielä hetkisen pähkäillä, mikä Stevie Raen mieltä painaa, asia kerrotaankin lukijalle suoraan näkökulmaa vaihtamalla. Samoin jännittävä kohta, jossa Stevie Rae koetetaan houkutella ansaan, menettää jännittävyyttään, koska lukijalle suoraan kerrotaan, että tämä nyt on ansa. Näkökulman vaihtaminen vetää tunnelmalta maton alta.

Suurin osa muistakin näkökulman vaihdoksista ovat aika turhia. Samat asiat olisi saanut tuotua tarinaan jotenkin muutenkin ilman tarpeetonta vaihdosta. Kikkailut tuntuvat vähän kikkailulta ja turhalta täytöltä.

Kirjasarjassa on meneillään selkeästi suvantovaihe. Vanhoja lankoja solmitaan päätökseensä, uusia avautuu kerältä. Lopun cliffhanger vain vahvistaa tätä tuntemusta. Lumottu on pelkkä välinäytös kahden toiminnallisemman kirjan välissä; siltä se ainakin tällä hetkeltä vaikuttaa. Kai se seuraava osa sitten on pakko lukea. Näitä on muuten tehty kaksitoista. Olen siis vasta puolivälissä. Jaiks.

1.11.2016

Kirja-arvostelu: Yuu Watase, Alice 19th

Yuu Watase: Alice 19th (osat 1-7)

Egmont 2009-2010

Kipeänä on mukava käpertyä peiton alle, siemailla teetä ja lukea mangaa. Alice 19th on yksi suosikkimangasarjojani kautta aikojen. Tajusin myös, että minun täytyy päällystää nämä pokkarit. Sen verta monta kertaa olen lukenut tämän sarjan läpi, että kannet alkavat kulua.

Alice 19th kertoo (kuten jo nimestä voi päätellä) Alice-nimisestä tytöstä, jolla on vaikeuksia pitää puoliaan. Oli kyseessä sitten isosisko Mayura tai kiusaaja Ooishi, Alice ei vain saa suutaan auki, eikä osaa kertoa todellisista tunteistaan. Lisää mutkia matkaan tuo Alicen kaukoihastus Kyo Wakamiya, johon myös sisko Mayura on ihastunut.

Yhtenä päivänä Alice pelastaa kadulta omituisen kanin, Nyozekan, joka yrittää kovasti saada Alicen uskomaan, että tämän sanoissa on voimaa. Alice ei usko ja päätyy lopulta vahingossa lähettämään siskonsa pimeään sydämen maisemaan. Alicen on opeteltava Lotis-mestariksi Nyozekan johdolla pelastaakseen siskonsa.

Juoni kuulostaa omituiselta selitettynä, mutta on luettuna oikeastaan aika selkeä. Hahmoja on totta kai paljon, kuten mangoissa yleensäkin, mutta tarina ei muutu liian sekavaksi missään vaiheessa. Romantiikkaa ja sydämen tykytyksiä riittää. Alicen ja Kyon rakkaustarina ei kuitenkaan ole pääasia, vaan aivan yhtä paljon ruutuaikaa saa Alicen ja Mayuran sisarussuhde. Teemat ovat isoja, mutta niitä pohditaan riittävällä hartaudella ja vakavuudella.

Alice on päähenkilönä ihanan tavallinen. Hahmoon on helppo samaistua. Alice ei ole täydellinen, vaan osaa tuntea myös kateellisuutta ja vihaa. Alicen hahmo kasvaa myös tarinan edetessä mukavasti. Kun hän ymmärtää olevansa uusi Lotis-mestari, hän alkaa saada itsevarmuutta ja rohkeutta. Muissa hahmoissa näkee samoja harmaan sävyjä; hyvät eivät ole täydellisen hyviä, kuten pahatkaan eivät loppujen lopuksi niin pahoja. Alice 19th-sarjan hahmoihin voi aidosti samaistua.

Miekkojen heiluttelun sijasta Alice 19th:ssa pahuuden voimat päihitetään sanoilla. Tämä tuo ehdottomasti lisää syvyyttä mangaan ja sen tarinaan. Alice, tyttö joka ei osaa puhua muille ihmisille, joutuu opettelemaan käyttämään sanojaan taistelussa pahan voimia vastaan. Tästä voisi jokainen ottaa oppia omaan elämäänsä. Sanat iskevät joskus kipeämmin kuin tikarit. Ja toisaalta sanat voivat myös parantaa paremmin kuin yksikään laastari.

Alice 19th on loistava mangasarja, vaikka ei aivan täydellinen. Ärsyttäviä pikkukliseitä on lipsahtanut joukkoon, samoin joitain hölmöjä kohtauksia, jotka olisi voinut vain leikata pois. Silti hyvä sarja. Suosittelen kaikille mangan ystäville.

★★★★☆